Kuinka kaikki alkoikaan...

Sade hakkasi työhuoneeni ikkunaa. Ääni oli korvia huumaava, kiitos alkavan migreenini. Se tuntui lähes siltä, kuin joku olisi hakannut takapaksua rumpukomppia samassa huoneessa. Hieroin ohimoitani ja nappasin pöytälaatikosta särkylääkettä. Tämä nyt on jo aivan liian myöhäistä, mietin itsekseni ja kulautin pillerin alas tuoremehulla. Vielä pitäisi saada keskeneräinen laskelma valmiiksi, ennen kuin voisi lähteä viikonlopun viettoon.

*

Lompsin autoltani kerrostaloni ovelle, sateen yhä yltyessä. Ovella pudistelin enimmät pisarat takistani ja astuin sisään. Sain juuri oman ulko-oveni auki, kun puhelimeni soi:

”Haloo?”

”Birdie, äiti tässä. Mitä kuuluu?”

”Ihan hyvää, tulin juuri kotiin. Mitäs sinulle?”

”No kuule, sitä tässä soittelen. Muistatko isotätisi Annien?”

Pidin pienen tauon, ennen kuin vastasin. En tosiaan muistanut ketään Annieta, en varmaan ollut ikinä kuullutkaan hänestä.

”En? Pitäisikö minun tietää hänet jostain?”

”Ei kai, ainakaan ennen tätä päivää. Kuule, kun asia on nyt niin, että hän on menehtynyt aivokasvaimeen”, äiti sanoi vaimeasti. Istahdin sohvalle, ja koitin edelleen muistella, kuka tämä Annie nyt oli, ja miksi äiti ilmoitti asiasta minulle.

”Okei, no voi harmi. Olen pahoillani. Olitko läheinen hänen kanssaan?” kysyin äidiltäni. Osittain tiesin jo vastauksen, sillä jos äitini olisi ollut läheinen tämän Annien kanssa, olisi hän ollut myös osa minun elämääni. Mutta en ollut ikinä kuullutkaan tädistä.

”En. Jos totta puhutaan, niin minäkään en ollut koskaan kuullut hänestä ennen kuin tämä perinnönjakotodistus saapui tänne meille. Otin vapauden avata sen kun sinä asut siellä Belfastissa, mutta sinun olisi ehkä hyvä tulla käymään täällä.”

”Mutta… miksi?”

”Annie on jättänyt koko omaisuutensa sinulle. Älä kysy miksi, sitä mekin isäsi kanssa olemme ihmetelleet. Isäsi muisteli, että Annie oli lapseton eikä kovin hyvissä väleissä kenenkään sukulaisen kanssa.”

Huokaisin. En nyt jaksaisi millään tehdä viikonloppureissua pohjoisrannikolle. Olin varautunut jo viettämään viikonloppuni yksin kotona, Netflixin ja viinipullon kera. Suunnitelmani kariutuivat kuitenkin tämän puhelun myötä.

”Okei, hyvä on. Tulen huomenna aamupäivästä. Nähdään silloin!”

”Nähdään.”

*

”KAKSI MILJOONAA EUROA!?” Äiti ja isä nyökyttelivät kun katsoin vuoroin edessäni olevaa dokumenttia ja vuoroin heidän ilmettään. ”Tässä on pakko olla joku virhe.”

”Sitä mekin luulimme, mutta itseasiassa selvitimme asian jo. Isäsi soitti eilen perintöasiaa hoitaneelle asianajajalle, ja hän vakuutti tämän paperin olevan täysin paikkaansa pitävä”, äiti vastasi ihmettelyyni.

Jouduin ottamaan pöydästä tukea. En voinut uskoa olevani miljonääri. Koko tapahtuma tuntui unelta, ja nipistinkin itseäni toistuvasti reidestä, herätäkseni tästä liian hyvältä tuntuvasta unesta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

*

Ihmetyksestäni huolimatta, asiat etenivät siihen pisteeseen, että tililleni kilahti muutaman viikon jälkeen tarkalleen ottaen 1 974 549 euroa. Tuijotin pankkitilini saldoa silmät pyöreinä. Kyllä, tämä oli sittenkin totta. Hapuilin puhelintani, ja vaikka oli jälleen perjantai-ilta, painelin esimieheni numeron näytölle ja painoin vihreää luuria:

”Hei John, Birdie tässä. Soitin vain ilmoittaakseni, että otan lopputilin. Kuulemiin!”

Kuulin omassa äänessäni helpotusta ja iloa. Sitä tämä koko perintöjupakka oli minulle tuonut. Pääsin vihdoin eroon työstäni, jota oikeastaan vihasin. En nauttinut päivästäkään tuossa tylsässä toimistorakennuksessa, papereita ja numeroita pyöritellen. Miksi oikeastaan edes hakeuduin tälle alalle? Sitä olen miettinyt jo useamman vuoden. Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa.

Kun perintöasia varmistui täysin todeksi, aloin etsiä itselleni uutta elämää. Tiesin jo silloin, että en jää nykyiseen firmaani töihin, vaan haluan toteuttaa unelmani ja perustaa hevostilan. Nyt minulla olisi pääomaa siihen. Aloin siis etsiä itselleni uutta asuinpaikkaa, jonka yhteydessä olisi puitteet hevosten pidolle.

Täysin valmiita tiloja ei kuitenkaan ollut myynnissä. Sen sijaan useita tyhjiä tontteja raunioineen tai peltomaisemineen oli kyllä saatavilla lähes pilkkahintaan. Useampaa, lähellä Belfastia olevaa tilaa kävinkin katsomassa edeltävänä viikonloppuna, mutta yksikään niistä ei sykähdyttänyt millään tavalla.

Sitten selailullani vastaan tuli otsikko: ”Myydään vanha lehmätila Connemaran rannikolla”. Klikkasin ilmoituksen auki ja päätökseni kehkeytyi pelkästään kuvien perusteella. Tämä se olisi.

”Hei, tässä on Birdie Murphy. Teillä oli ilmoitus myytävästä lehmätilasta. Onko se edelleen myynnissä?”