Muhku tuli taloon

”Sinulla on kohta tallillinen täynnä pikkuponeja! Milläs minä sitten ratsastan?" Max tuhahti minulle yhtenä iltana tehdessämme yhdessä iltatallia.

Olimme aiemmin keskustelleet siitä, miten suunnitelmissani on hankkia muutama ’karvapalleroponi’ (niin kuin Max niitä nimittää) lisää talliin Brownien kaveriksi. Tamma olisi oiva kandidaatti uuteen pihattoomme, mutta eihän sitä reppanaa sinne yksinään voi laittaa. Adriana ei ollut pihattokandidaatti vesikammoisena ja yleensäkään diivailunsa takia.

”Niin, entä sitten? Minähän ne kaikki olen maksanutkin! Sinä olet vain töissä täällä”, mutisin vastalauseena. Max mulkaisi minua.

”Minä odotan sitä päivää, kun sinä ratsastat myös ne kaikki pikkuponisi!” Max jatkoi ja levitti heiniä karsinan oveaan kärsimättömänä kolistelevalla Adrianalle.

Vilkaisin Brownieta olkani yli – tamma mutusti heiniään tyytyväisenä omassa karsinassaan. Sieluni silmin näin jo laumallisen samanlaisia pörröjä vilistämässä pihaton laitumilla. Ainakin yksi shetlanninponi on pakko hankkia!

Toki mies oli oikeassa. Pikkuponit olivat alkaneet kiehtoa minua viime aikoina, sillä jostain syystä olin vasta tässä iässä oivaltanut, että pystynhän minä niidenkin selkään hyppäämään. Olen melko lyhyt ja kevytrakenteinen, ja vaikka olen tottunut ratsastamaan aina isommilla hevosilla, sovellun myös hyvin poniratsastajaksi. No, ehkä ei shetlanninponille, mutta kyllä Brownien selkään hyppää vielä helposti (kun vähän lyhentää jalustinhihnoja…). Max taas on pitkä ja hontelo, ja tarvitsisi Brownien kaltaisen ponin selässä rullaluistimet…

Keskustelu luonnollisesti kuoli kasaan kun en jaksanut Maxin kuittailuja. Tiesin kyllä, että mies tarkoittaa vain hyvää ja keljuilee hyväntahtoisesti, mutta pitkän työpäivän lopuksi se oli liikaa ja vietimme loppu iltatallin syvän hiljaisuuden vallitessa.

*

Aiempi keskustelu palasi mieleeni seuraavana viikonloppuna, jolloin olin katsastamassa paikallisten hevosmarkkinoiden antia. Tarjolla oli yllättävän paljon raskasrakenteisia työhevosia lähes pilkkahintaan. Suurin osa tosin täysin suvuttomia ja paperittomia, eivätkä sellaiset yksilöt minua (tulevana kasvattajana) kiinnosta.

Kävellessäni ympäri markkina-aluetta, silmiini osui kaunis työhevostamma. Ruunikko tamma oli suhteellisen jytky, mutta silti hyvin sopusuhtainen rakenteeltaan. Rotua en osannut veikata lonkalta, mutta tiesin, ettei kyseessä nyt ainakan shire tai clydesdale ole. Juttelin myyjän kanssa hetkisen, ja minulle selvisi, että tamma on itseasiassa Venäjän tuonti. Sitä myyjä ei tiennyt, miten vladimirintyöhevostamma Ludmilla oli päätynyt Irlannin syrjäkylän hevoskauppiaalle – myyjä itsekin oli ostanut tamman toiselta myyjältä, perinteiseen irlantilaiseen tyyliin… Yllättäen tammalla kuitenkin oli myös passi sukuineen päivineen.

Olen tunnetusti huono hevoskaupoissa, sillä kun kerran vilkaisen jotain nelijalkaista sillä silmällä, ei siitä yleensä ole takaisin paluuta. Nyt jo sieluni silmin näin Maxin tamman selässä ja vetämässä kiitolaukkaa lähi-rannallamme. Ei minun toki tarvitse Maxia varten mitään hevosia ostella – eihän kyseessä ole edes poikaystävä/mies/sukulainenkaan, mutta jos sitä nyt kuitenkin…

Hetken aikaa tinkasin myyjän kanssa ja pääsimme sitten sopuun kauppahinnasta. Tamma lähti suoraan sanotusti pilkkahintaan. Toki myyjä teki minulle selväksi, että koulutukseltaan tamma on hyvin raaka, ja vaatii lähes kokonaan uuden pohjakoulutuksen, että siitä saadaan käyttöhevonen. Minua tämä ei huolestuttanut, olihan minulla kotona kouluttaja valmiina!

Löimme kättä päälle, ja nimet paperiin ja tamma oli minun.

*

Päästessäni takaisin kotiin markkinoilta, Max odotti pihalla tuttuun tapaan talikkoon nojaillen. Hän tiesi, että olin lähtenyt trailerin kanssa hevosmarkkinoille, mutta en ollut ilmoittanut hänelle, oliko mukanani tuliaisia vai ei.

”Mitäs ostit?” Max kysyi kun hyppäsin autosta ulos. Kävelin kohti trailerin takasiltaa. ”Selkeästi jotain, kun sinne suuntaan kävelet.”

”Oikein arvattu. Tulepas katsomaan.”

Laskin takasillan alas ja sain vastaukseksi lempeän hörähdyksen. Tamma käänteli päätään ja kuunteli takaansa kuuluvia ääniä. Maxin ilme oli näkemisen arvoinen.

”Mitä helv…!”

”Siinä on sinulle nyt sopivan kokoinen hevonen ratsastettavaksi”, hymyilin ja taputin tamman hieman muhkeampaa takapuolta.